Ammattina opettaja

Toiset tietävät jo nuorena peruskoulunsa päättäneinä, mitä haluavat tehdä isona. Minä en tiennyt, mutta monen valinnan ja sattumankin kautta päädyin kouluttautumaan teknisentyön aineenopettajaksi, ja valitsin sivuaineeksi luokanopettajan opinnot. 6 vuotta sitten valmistuin ja sain luokanopettajan viran heti ensimmäisenä syksynä valmistumisesta. 

Opettajan päätehtävä on opettaa, mikä tänä päivänä tarkoittaa sitä, että opettaja toimii oppimisprosessin ohjaajana, tukijana ja luo puitteet oppimisen edellytyksille. Opettaminen ei ole enää opettajan monologia tai kymmeniä vuosia kelattuja kalvoja, vaan tiimipeliä oppilaiden ja heidän huoltajiensa kanssa. 

Lasten kanssa työskentely on armottoman rehellistä. Kun tärkeimpinä työkavereina on parikymmentä lasta, on omasta työstään saatu palaute reaaliaikaista ja suodattamatonta. Lasten kasvoilta näkee heti, kun joku tekemäsi asia toimii. Toisaalta pitkästyminen, turhautuminen tai muuten mielen sulkeva mieliala ei voi jäädä opettajalta huomaamatta. 

Opettajien auktoriteetin murenemisesta otsikoidaan ja keskustellaan yhteiskunnassa paljon. Luokkien työrauhaongelmat ovat valitettavan yleisiä ja monet nuoret opettajat polttavatkin itsensä loppuun ammatinsa alkuvuosina tai päätyvät vaihtamaan alaa. 

Päivän henkeen kuuluu, että ongelmien ilmaantuessa jonkun pää on saatava pölkylle. Osa syyttää asiasta opettajia, osa vanhempia, osa liian helpolla päästävää tai opettajien kädet sitovaa yhteiskuntaa. Osa on sitä mieltä, että lasten tarpeita ei ymmärretä ja että opettajat ovat ammattitaidottomia. Osa haikailee takaisin sotien jälkeistä opinsaunaa, milloin keinovalikoimaan edelleen saattoi kuulua pelolla saavutettu auktoriteetti ja ruumiillinen sekä henkinen kuritus. Joku saattaa löytää syyn kodin kasvatusvastuun laiminlyönnistä tai taloudellisesta inkluusiosta koulussa.

Vastaukset eivät tietenkään todellisuudessa ole näin yksinkertaisia, kun ongelmatkaan eivät ole yksiselittäisiä. Vastauksia ongelmiiin löydetään, kun tiimipeli oppilaan, huoltajien ja opettajien kanssa toimii. Parhaillaan siihen löytyy myös aikaa, resursseja ja tahtoa. 

Ongelmia koulussa on, ja uusia syntyy sitä mukaa kun edellisiä saadaan ratkaistua. Se kuuluu mielestäni koulun arkeen, ja pitää hyväksyä osaksi työtänsä. Kun saman katon alla työskentelee satoja lapsia ja nuoria sekä kymmeniä aikuisia, joilla jokaisella on oma persoonansa ja vaihtelevat elämänpolut, on selvää että välillä kipinät sinkoilevat.

Vaikka ongelmista uutisoidaan ja keskustellaan paljon, täytyy muistaa että suuri enemmistö oppilaista ja heidän huoltajistaan sekä opettajista hoitaa oman tonttinsa kiitettävästi. Pieneen ja huonomminvoivaan osaan pitää kiinnittää huomiota ja hakea sinnikkäästi ratkaisuja ja auttamiskeinoja, mutta heitä todella koulumaailmassa on vain pieni osa. 

Pisa-tuloksista en jaksa olla huolissani. Mekaanisia taitoja tärkeämpiä tavoitteita ovat mielestäni mm. hyvä itsetunto, itseluottamus, osallistuminen, yhteisöllisyys, vastuuntuntoisuus, onnellisuus, yrittäliäisyys sekä kokemus siitä, että juuri minä olen tärkeä. Jos itselläni ja oppilaillani on aamun ensimmäisen ja viimeisen tunnin jälkeen hymy kasvoilla, olen omasta mielestäni onnistunut työssäni. Rauhallinen ja avoin mieli on lähtökohta uuden oppimiselle.