Lapsen tultua monia kysymyksiä on kuitenkin joutunut selvittämään ja pohtimaan. Nojaammeko kunnalliseen terveydenhuoltoon lapsen sairastuessa vai turvaammeko nopean hoitoonpääsyyn lapsen terveysvakuuksella? Kuka lasta hoitaa missäkin iässä ja miten se rahoitetaan? Tämä tietenkään ei ole pelkästään taloudellinen kysymys, vaan tärkeintä olisi löytää pojan kannalta parhaat ratkaisut siinä viitekehyksessä, missä pystymme liikkumaan.
Suomessa tuetaan vanhemmuutta ja vanhempien työelämässä pysymistä ällistyttävän hyvin. On lapsilisää, äitiyspakkausta, vanhempainvapaata, isyysrahaa, äitiysrahaa, hoitorahaa, kodinhoidontukea, kunnallista päivähoitoa ja vaikka mitä. Puhumattakaan maksuttomasta koulujärjestelmästämme myöhemmin.
Järjestelmä mahdollistaa isän kotona olon n. yhdeksän viikon ajan ilman, että talouden tulot merkittävästi pienenevät, jos isä on normaalissa palkkatyössä. Tästä n. kolme viikkoa on mahdollista pitää siten, että molemmat vanhemmat ovat kotona ja saavat lähes palkkaansa vastaavan korvauksen.
Kolme ensimmäistä viikkoa pidin heti lapsen synnyttyä. Tämä mahdollisti sujuvan kotiutumisen uuden perheenjäsenen kera ja antoi aikaa totutella muuttuneeseen elämäntilanteeseen ja uuteen rooliin rauhassa. Kuorma olisi ollut kova, jos samanaikaisesti olisi pitänyt pähkäillä työelämään liittyviä asioita.
Kolme viikkoa on lyhyt aika ihmisen elämässä, mutta sen aikana ehtii tapahtua paljon. Kun tulin töihin esikoisen kanssa vietetyltä isyysloman alkupätkältä, näin työpaikkani uusin silmin. Tajusin, että mitä merkitsee se, että jokainen luokkani oppilaista oli jonkun lapsia. Jokainen heistä oli jollekin yhtä tärkeä, kuin pieni ihmisen taimi kotona oli minulle. Yhtäaikaa kuitenkin tajusin, että roolini opettajana oli tippunut omassa hierarkiassani pykälää alemmas. Sen yläpuolelle tärkeämpänä nousi uusi käsite, isä.
Jälkimmäiset kuusi viikkoa ovat parasta aikaa menossa. Istun sohvalla Airbnb:n kautta vuokratussa asunnossa Turussa ja 10kk-ikäinen poika lataa pattereitaan yläkerrassa matkasängyssä. Poika pärjää jo päivät ilman vain äidiltä saatavaa ravintoa ja yhteiselomme tuntuu ongelmattomalta.
Tekee hyvää olla lapsen kanssa kahden kotona kauniimman osapuolen ollessa töissä. On varmasti hyväksi, että molemmat vanhemmat näkevät molemmat roolit. Kotona huomaan, että ns. omaa aikaa ei käytännössä ole ollenkaan, mutta saan seurata pienen kehitystä reaaliajassa askel askeleelta ja mustelma mustelmalta. Esimerkiksi tällaiselle kirjoittamiselle ei ole tahtonut löytyä aikaa, kun päivät menevät lattian tasossa touhuten ja päiväunien aikana yrittää hoitaa juoksevat asiat. Ymmärrän myös, että miksi kotona oleva vanhempi on joskus väsynyt toisen tullessa töistä.
Toisaalta töissä oleva vanhempi menettää monia vaiheita lapsen elämässä. Kotiin töistä tullessa tietää, että lapsi on hereillä enää 3-4 tuntia, eli loppujenlopuksi kohtaamisaika jää aika vähäiseksi kun sama kaava toistuu päivästä toiseen. Tästä syystä myöskään ei välttämättä halua sopia hirveästi mitään menoja suoraan työpäivän jälkeen, kun taas kotona ollut vanhempi voisi sellaista toivoakkin, koska suuri osa päivästä saattaa olla mennyt neljän seinän sisällä.
Pitää kuitenkin muistaa, että tällaiset ongelmat ovat todellisen hyvinvointivaltion mukanatuomiaan ongelmia. Olen todella kiitollinen, että minulle suodaan mahdollisuus viettää aikaa poikani kanssa nyt, kun hän oppii jatkuvasti uutta ja muodostaa kiintymyssuhdettaan ja luottamustaan elämään. Kiitos Suomi, kiitos Sauli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti